10/31/2014

Trick or treat! Want some candy? Happy Halloween! Puhuva karkkikulhomme eteisessä toivotti meille kaikille hyvät huomenet heti aamusta.

Karkkikippo vielä täytenä aamusta.

Yliopiston jäätelömyymälässä maitopurkeista tehty luuranko.

Hieman säästä alkuun... Siitähän Madisonissa ja ylipäätään amerikassa keskustellaan.  Varsinkin tänä aamuna. Vielä alkuviikosta saimme nauttia 20 asteen lämmöstä ja intiaanikesästä. Tänään herättyämme jouduimme hieman hieraisemaan uudelleen silmiämme. LUNTA, sitä se todellakin on ja kaikki katot naapurustossa valkoisina. Ehkäpä "24-hour-weather-channel" ansaitsee paikkansa tässä maassa, jos sää vaihtelut on todellakin näin suuria. Nyt pitää vain kaivaa talvivaatteet ja untuvatakit esille, koska ainakin tänään niitä todella tarvitsi. 

Halloween muotinäytöstä seuraamassa.

Prinsessoja ja ninja.

Töissä uusien mutattien suunnittelua ja nikkelipylvään regenerointia, koska näytti ettei pylväs toiminut aivan halutulla tavalla viimeksi. Onnistuin siinä lopulta, ja pylväästä tuli lähes uudenveroinen. Tuleepahan harjoiteltua Äkta-laitteen käyttöä samalla. Tosin kesken työpäivän kävimme mieheni ja muutaman muun vanhemman kanssa katsomassa Halloween muotinäytöstä nuoremman tyttäremme hoitopaikassa. Jokaisen lapsen tuli vuorollaan kävellä läpi lavan ja vilkuttaa mennessään. Lavalla nähtiin mm. monta prinsessaa, kirahvi, tukkirekka, pari hämähäkkimiestä, ihana pieni lumipallo, vamppyri ja luuranko. Lapsille hyvää esiintymisharjoitusta kävellä yli 50 ihmisen katsoessa. Itsellä olisi kävelyt kyllä jääneet väliin.

Mutta palataan Halloweeniin, jota tänään siis juhlittiin. Halloweenin on muuttunut kaupalliseksi vasta viime vuosien saatossa. Pitää varmaankin itselle ja teille lukijat selvittää Halloweenin historiaa, jotta ymmärtää kyseistä juhlaperinnettä. Halloween on muinaisten kelttien perua. Keltit viettivät kesän päätteeksi sadonkorjuujuhlaa, josta alkoi talvikausi ja uusi satovuosi. Juhlan aikana uskottiin samana vuonna kuolleiden vainajien sielujen matkaavan kuolleiden valtakuntaan. Näiden kuolleiden matkaan helpotettiin uhraamalla heille ruokaa ja eläimiä ja sytyttämällä palavia kokkoja. Jokainen meistä yhdistää Halloweeniin ennemmin kurpitsaan kuin sadonkorjuuseen. Kurpitsaan, johon on kaiverrettu irvistävä naama ja jonka sisällä palaa lyhty taikka kynttilä. Näitä kurpitsoja näkyy olevan joka talon pihassa ja ainakin minulle näistä Halloween -kurpitsoista on tullut mieheni mielestä jopa pakkomielle. Puolustuksena täytyy sanoa, että ne on vain niin hienoja ja näitähän ei meillä Suomessa lainkaan näy, joten ne ovat vahvasti tätä amerikkalaista Halloween -kulttuuria. Tosin siskoni taisi tänään jakaa minulle viestin, jossa serkkutytöt ja -poika olivat kurpitsakaiverruspuuhissa.

Mutta kuinka tästä oranssista kurpitsasta tuli Halloweenin symboli? Yhdessä tarinassa irlantilainen mies liikanimeltään ”Stingy Jack” (vapaasti suomennettuna itara jaakko) "leikki" paholaisen kanssaan. Kun Jack kuoli, hän ei päässyt taivaaseen oltuaan sinne liian vastenmielinen olento. Paholainenkaan ei halunnut kyseistä olentoa helvettiin vaan sen sijaan antoi Jackille helvetistä hiileen, jonka mies säilöi lyhdyksi evääksi ottamansa nauriin sisään. Siitä lähtien Jackin sielu on etsinyt itselleen sopivaa lepopaikkaa pienen lyhdyn valossa. Yhdysvalloissa tämä nauris on vain vaihtunut kurpitsaan.

Amerikkalaisille lapsille Halloween on nimenomaan päivä, jolloin saa luvalla kiertää ovelta ovelle karkkia kerjäämässä ("trick or treat"). Aikaisemmin köyhät kulkivat pyhäinpäivää seuraavana päivänä talosta taloon kerjäämässä ja heille tarjottiin pyhäinpäivältä jääneitä leivonnaisia. Nykyisin tapa on täysin maallistunut ja karkkia, tai muita herkkuja, kerjätään ihan vain oman suun ja erityisesti mahan nautinnoksi. Amerikkalaiset rakastavat karkkia ja sen antamista. Me Suomessa emme tätä Halloweenia juhli ja eivätkä kaikki meillä koti-Suomessa ole kovinn myötämielisiä sen rantautumiselle, johtuen ehkä sitä muistuttavasta palmusunnuntain virpomisperinteestä. Ihanaa kuitenkin huomata, että amerikkalaiset lapset ja aikuiset panostavat asuihinsa huomattavasti meitä enemmän. Meidänkin ovella kävi noin 40 lasta, ja parhaat oli yhteensä 8 muskelipukuista poikaa ja pienen pieni lumiukko, joka ei uskaltanut ottaa karkkia noidankäsikoristamme.

Valmiina karkkikierrokselle

Naapurin Carolin ovella

Tyttäremme nauttimassa karkkejaan.

10/30/2014

Chicagon konferenssi, josta kerroin jo eilisessä päivityksessä päättyi puolen päivän aikaan. Kotimatkalla Madisoniin poikkesin IKEA:ssa hankkimassa lähes suomalaista mustikkamehua la 15.11.2014 Ravintolapäivän kahvilaamme varten.

Melkein suomalaista mustikkamehua ravintolapäivää varten

Illalla Madisonissa kävimme syömässä hampurilaiset reilun kilometrin päässä kotoamme sijaitsevassa Village Bar -ravintolassa joka tosiaan muistutti ulkonäöltään ja tunnelmaltaan kyläbaaria. Ravintolasali oli pieni, henkilökunta vaikutti tuntevan suurimman osan asiakkaista, televisiot näyttivät urheilukanavia ja menu koostui hampurilaisista sekä makkarasta ja listan ainoa tuore kasvis oli pilkottu sipuli.

Village Bar ulkoa...

...ja sisältä

Huomenna on sitten Halloween. Täydensimme ruokaostosten yhteydessä omat karkkivarastomme ja virittelimme tyttärien asut valmiiksi. Kauppareissumme isossa Woodmanissa venyi 3 tuntiseksi. Selityksenä voi olla ettei vielä tiedä mikä löytyy mistäkin kyseisessä kaupassa.

10/29/2014

Aamulla ajoin Madisonista kolmen tunnin matkan Chicagon laidalle Rosemontiin, jossa järjestetään 2014 National PBIS Leadership Forum -tapahtuma. Osallistuin samaan konferenssin viime vuonna, jolloin se pidettiin täsmälleen samassa paikassa, massiivisen kokoisessa Donald E. Stephens -kongressikeskuksessa. Navigointi konferenssissa sujuikin vanhasta muistista ilman isompia ongelmia.

Konferenssin aiheena on kouluissa toteutettava ns. positive behavior support eli positiivisen käyttäytymisen tuki. Suomessa toteutamme ja tutkimme samoihin periaatteisiin nojaavaa toimintamallia omassa ProKoulu-tutkimuksessamme. Eräs tämän Yhdysvaltain reissun päätavoitteistani on tutustua täkäläisissä kouluissa toteutettavaan positiivisen käyttäytymisen tukeen ja tämä konferenssi palvelee tarkoitusta erinomaisesti. Konferenssin puhujien joukossa ovat lähes kaikki aiheen merkittävimmät amerikkalaiset tutkijat. Lisäksi ohjelma sisältää paljon esityksiä käytännön toimijoilta, joista osa työskentelee osavaltion tai koulupiirien hallinnossa ja osa suoraan kouluissa tai koulujen kanssa.

Ylivoimaisesti suurin osa konferenssin osallistujista tulee eri puolilta Yhdysvaltoja mutta minun lisäkseni Pohjoismaita edusti kolme norjalaiskollegaa. Yksi norjalaisista, Frode Heiestad, on muutaman viikon päästä tulossa Suomeen kouluttamaan ProKoulu-tutkimuksessamme työskenteleviä ProKoulu-ohjaajia.

Norjalaiskollegojen kanssa posteritilaisuudessa

Tämän päivän ehkä antoisin osuus oli päivän päättänyt posteritilaisuus, jossa oli madollisuus syödä pientä naposteltavaa ja tutustua julisteisiin, jotka esittelivät erilaisia tutkimus- ja kehittämishankkeita sekä yksittäisiä tutkimuksia. Posteritilaisuudessa oli mahdollisuus keskustella suoraan julisteen tekijöiden kanssa kysellä tarkemmin heidän työstään. Esimerkiksi poikkeuksellisen suureen, satoja tuhansia vastaajia käsittävään otokseen perustuvaa kouluilmapiiritutkimustaan esitelleeltä Tamika LaSallelta sain pari hyvää vinkkiä omaan kouluilmapiiriä sivuavaan tutkimukseeni jota olen hieman aloitellut ja esittelen jota ensi viikolla Indianapolisissa järjestettävässä konferenssissa. 

Hotellikuoleman välttääkseni suuntasin konferenssipaikalta suoraan Rosemontin Zanies -komediaklubille. Illan esityksellä oli katsojia noin viisikymmentä eikä tunnelma kohonnut missään vaiheessa aivan kattoon. Pääesiintyjänä oli chicagolaislähtöinen Drew Michael, jonka jutuista suurin osa ei ole lapsiystävälliseen blogiin sopivaa tavaraa.

Park at Rosemont -ravintola ja viihdealue

Zanies -komediaklubi

Tyhjä lava ennen illan esitystä

Myöhään illalla yritin vielä ostaa hotellini vieressä sijaitsevassa Wendy's -pikaruokaravintolassa ostamassa iltapalaksi kanasalaatin. Ravintolan sisätiloihin ei enää päässyt mutta ravintola palveli vielä asiakkaita seinässäolevan luukun kautta, tai niin ainakin luulin. Kävelin luukulle ja pyysi kanasalaattia. Myyjä kieltäytyi kuitenkin palvelemasta minua, koska en istunut missään ajoneuvossa. Kun kysyin syytä, hän kertoi yhtiön sääntöjen kieltävän jalankulkijoille tarjoilun, koska he eivät halua ottaa vastuuta, jos joutuisin myyntiluukulla auton yliajamaksi. Sanoin pitäväni sääntöä todella outona. Takanani ei ollut yhtään autoa ja olin jo selvinnyt ilman hengenvaaraa noin korttelin mittaisesta kävelymatkasta hotellilta luukulle, jonka edessä parhaillaan seisoin. Ravintolan henkilökunta oli kuitenkin taipumaton. Ainoa keino olisi ollut kävellä reilun sadan metrin matka hotellin parkkipaikalle ja ajaa autolla luukulle ostamaan samaa kanasalaattia, jota siinä heidän silmiensä edessä parhaillaan yritin ostaa.  Pienen inttämisen jälkeen katsoin parhaaksi lähteä tyhjin vatsoin takaisin hotellille. Kovin suurta katkeruutta en kuitenkaan osannut tapauksen johdosta tuntea.  Sain keskinkertaisen salaatin sijaan autenttisen ja ilmaisen kulttuurielämyksen.

Hotellin viereinen Wendy's -pikaruokala

Drive-in muttei walk-in

   

10/28/2014

Vanhemman tyttären ollessa edelleen kipeänä, jouduimme järjestelemään aikataulujamme hieman uusiksi. Tänään oli minun vuoroni työskennellä ja mieheni oli kotona kipeän tyttäremme kanssa. Tiukille ottaa puolin ja toisin, mutta ei auta, kun on kaukana sukulaisista aikataulut täytyy uudelleen järjestää. Asiaa ei yhtään helpota se, että seuraava työvaiheeni vaatisi keskeytymättömän viikon. Kaiken lisäksi mieheni on sekä tällä että ensi viikolla työmatkalla keskellä viikkoa. No ei auta, pitää tällä viikolla tehdä valmistelu ja vain toivoa, että ensi viikolla saan tehtyä kaiken suunnittelensa ilman kenenkään sairasteluja.  

Lounastunnilla puhuimme maailman hauskimmasta henkilöstä eli Ismo Leikolasta. Oli mukava esitellä omasta lukiosta lähtöisin henkilö, joka on päässyt koomikkourallaan todella pitkälle. Näytti uppoavan amerikkalaisiin kollegoihini aika hyvin tämä kyseinen koomikko, sillä osa vitseistä oli amerikan ihmeellisyyksistä. Katsoimme muutaman videon netistä, mutta harmittelivat, ettei englanninkielistä materiaalia ollut paljon saatavilla. 

Päiväni olikin yllättävän tehokas, sain tuotettua soluni siihen vaiheeseen, että seuraavaksi pääsen niitä putsaamaan erilaisilla kromatografisilla menetelmillä. Lisäksi sain hoidettua muutamia käytännön asioita. Sain hankittua virallisen kutsun puhujaksi Michigan Technological Universityn viikottaiseen seminaariin ja keskusteltua professorin kanssa seuraavista mutaatioista, joita ajattelin tehdä. Hän tuki ajatuksiani ja mietimme jo jatkoa näille suunnitelmille. Ehkäpä sitä on tehokas, kun tietää että tämä voi olla viimeinen työpäivä tällä viikolla, jos paranemista ei tapahdu. Tosin ihmettelen kuinka ihmeessä saan hoidettua toisen hoitoon ja oltua kipeän lapsen kanssa kotona ilman autoa seuraavat pari päivää. Aina ei ajattele järkevästi, kun tekee autonvuokraussuunnitelmat viikkoja etukäteen. Mieheni kun on lähdössä seuraavaksi kahdeksi päiväksi Chigagoon, jonne hän siis menee autolla. Ajattelin, että hyvinhän me pääsemme pyöräilemään, kun ei vielä luntakaan ole maassa. Aina sitä ei siis ajattele kaikkea aivan valmiiksi.

Tänään oli edessä myös autonvaihto, eli ajoimme koko perheellä lentokentälle ja saimme eteemme uuden auton. Voiko elämä olla helpompaa, ei tarvitse putsata autoa lainkaan, kun vaihtaa sen kerran kuukaudessa. Tosin maksaahan tämä jonkin verran, mutta luultavammin kulut on aika samaa luokkaa kuin oman auton pitäminen Suomessa. Olemme löytäneet helpon ja edullisen nettisivun, josta saa auton vuokrattua neljäksi viikoksi yhden Hertzin viikon hinnalla. Tällä kertaa kukaan ei osannut veikata oikein uuden auton väriä ja jäi tollalit (tyttäremme dollarit) jakamatta, saimme eteemme Cruzerin, joka oli väriltään sininen.

Laiska Jaakon pankkiautomaatti eli ATM, johon pääsee autolla.

10/27/2014

Polkaisimme käyntiin useamman kerran suunnitteilla olleen mutta tekemättä jääneen projektin - oman Ravintolapäivän ravintolan - valmistelut. Seuraavaa ravintolapäivää vietetään reilun parin viikon päästä 15. marraskuuta 2014, joten aikaa valmisteluun ei ole liiaksi. Ravintolan tai oikeammin kahvilan pääartikkeliksi valitsimme suomalaiset huolella kostutetut täytekakut ja kahvilan nimeksi tuli siltä pohjalta Cakes without Candles eli Kakkuja ilman kynttilöitä. Ilmeisestu Ravintolapäivän idea ei ole vielä juuri levinnyt Yhdysvalloissa. Ravintolapäivän nettisivuilta löytyvän kartan mukaan tällä hetkellä mukaan on ilmoittautunut meidän kahvilamme lisäksi kaksi ravintolaa Kaliforniasta. Laajentumispotentiaalia siis vielä riittää.

Me ajattelimme suunnata markkinoinnin ainakin kotikorttelimme asukkaille, omien yliopiston laitostemme väelle, nuoremman tyttäremme päiväkodin muille perheille sekä joillekin muille tutuille. Kahvilaan on tietysti Ravintolapäivän idean mukaisesti tervetullut kuka tahansa muukin. Emme kuitenkaan ainakaan vielä ajatelleet ryhtyä kovin massiivisiin markkinointiponnistuksiin. Tavoitteena on, että leipomisurakka pysyisi kohtuullisena ja talomme kahdeksan tuolia ja kolme kahvilapöytää riittäisivät asiakaskunnan tarpeisiin.

Pop-up Kahvilamme esite

Tänään leivoimme kakkujen sijaan kokeeksi muutaman muffinsin

 Pyrimme aikanaan päivittämään tietoa kahvilavalmistelujen edistymisestä ja varsinaisen Ravintolapäivän tunnelmista Cakes without Candlesin omalle Facebook-sivulle.

Muuten tästä päivästä jää mieleen ainakin kesäisen lämmin keli. Varjossakin lämpöä oli parhaimmillaan lähes hellelukemat. Todella poikkeuksellinen loka-marraskuun vaihteen keli. Nuoremmalla tyttärellä oli illalla taas maanantainen baletti, johon hän halloweenin hengessä pukeutui balettipuvun sijaan Pocahontas-asuunsa.  

Tyttäremme odottamassa tunnille pääsyä, tunnin aikana perukki ja kaulakoru oli saanut kyytiä.

10/26/2014

Vaimo ja vanhempi tytär jäivät kotiin päiväunille, kun lähdimme nuoremman tyttären ottamaan varaslähdön halloweenhulinaan. Itse asiassa olimme alun perin lähdössä vain pienelle syysajelulle johonkin lähikaupunkiin kun autoa startatessa naapurimme koputti ikkunaan ja kysyi, olimmeko tietoisia läheisen Henry Vilas -eläintarhan Halloween at the Zoo -tapahtumasta.

Me menimme eläintarhaan "siviilit" päällä mutta suurin osa lapsista oli pukeutunut johonkin naamiaisasuun. Aluksi tämä hieman harmitti tytärtämme mutta nopeasti asia unohtui. Itse asiassa tyttären halloweenasuun kuuluva pitkä musta peruukki olisikin ollut vain tiellä eläintarhan ja läheisen leikkipuiston leikkitelineissä riekkuessa. Tapahtuman suosituin ohjelmanumero oli trick or treating eli leikkimielinen herkkujen kerjääminen kepposella uhkaamalla. Jonot eläintarhan kolmeen trick or treating -pisteeseen olivat niin pitkiä, että me jätimme homman suosiolla väliin.

Ihmeperhe trick or treat -jonossa

Karkkikojuja Henry Vilas Zoossa

Tapahtuman hahmovalikoimaa

Kiukkuinen kurpitsa

Vilas Parkin ruskaloistoa ja lämmintä melkein parikymmentä celsiusastetta

Päivällisen jälkeen tyttäret jäivät vaimon kanssa kotiin katsomaan filmiä ja minä hyppäsin pyörän selkään tarkoituksena hankkia ensi perjantaiksi teemaan sopivat karkinkeräysastiat. Reissu venähti lopulta pitkäksi, kun intouduin pyöräilemään hieman pitemmän lenkin matkan varrelle osuneilla pyöräreiteillä. Reiteistä vaikuttavin oli Fitchburgin esikaupungista alkava Badger Trail eli Mäyräreitti. Pyöräilin reitin alusta noin kymmenen kilometrin mittaisen asfaltoidun pätkän, minkä jälkeen väylä olisi jatkunut hiekkatien kymmeniä maileja aina Wisconsinin ja Illinoisin osavaltioiden rajalle.

Auringonlasku Badger Trailin varrella 

Badger Trailin hyväkuntoista asfalttia

Lopulta pimeän jo laskeuduttua tieni vei Walmart -kauppaan, josta löytyikin tyttärille kurpitsan malliset karkkipytyt, joista pulitin kokonaisen dollarin kappale.

Karkkipytyt

Leikin tiimellyksessä pitkään heilunut hammas irtosi

10/25/2014

Aamupäivän myyntipöytämme ei ollut mikään huikea menestys. Päiväkodin myyntipöydän leivonnaisista jäi myymättä, vaikka meillä oli houkuttimena jopa hassuja hattuja ilmapalloista taitellut taikuri Lochlan Masters, jolla on myös lapsi samassa hoitopaikassa. Sää oli kuitenkin mainio, ohi kulkeneet ihmiset mukavia ja kehnosta myynnistä johtuen meillä oli päiväkahvin kanssa leivonnaisia.

Myyntipöytämme miltei valmiina tositoimiin.

Itse tehtyjen leivonnaisten lisäksi myimme hassuja ilmapallohattuja, jotka Lochlan muotoili asiakkaiden toiveiden mukaan.

Appivanhemmat hyppäsivät iltapäivällä Chicagon O'Hare lentokentälle matkanneeseen bussiin. Mummolla oli tapansa mukaan kiire matkaan ja jalkapallopelin loppumisen aiheuttama ruuhka ehti jo hieman hermostuttaa.

Nuoremman tyttären lähtöhalaus mummolle

Illalla tyttäret testasivat ensi viikon halloweenasujaan, jotka viimeisteltiin asuun sopivilla peruukeilla. Disney-elokuvien ystävät varmasti tietävät ketkä hahmóa kuvassa poseeraavat.

Halloweenasujen sovitus

10/24/2014

Lounaaksi söin Education Sciences -rakennuksen eteen pysäköidystä ruokavaunusta Pots -perunapalleroita. Mielenkiintoinen kokeilu mutta ei päässyt minun suosikkiruokieni listalle. 

Matkan varrella yliopiston marssiorkesteri harjoitteli huomista peliä varten 

Huomenna appivanhemmat suuntaavat kohti Suomea. Kävimme syömässä lähtöillallisen samassa paikassa kuin pari viikkoa aiemmin äitini kanssa - läheisessä Lombardino's -ravintolassa. Ruoka oli jälleen todella maittavaa. Uskaltaisin jopa väittää kyseessä, on tähän mennessä paras Madisonista löytämämme ravintola. Appivanhemmat tilasit viimeisen illan kunniaksi pihvit. Harvoin olen törmännyt herkullisempiin puugrillissä kypsennettyihin lihakimpaleisiin. Pihvit olivat mureita ja juuri sopivasti paistettuja.

Illallisen päälle pyörähdimme vielä appiukon kanssa ruokaostoksilla heidän tämän viikon harharetkellä löytämässä Woodman's marketissa. Saattaa olla, että käymme siellä ostoksilla jatkossakin. Kaupan valikoima oli iso ja hintataso ainakin tämän illan ostoskorin perusteella huomattavasti tähän mennessä käyttämiämme kauppoja edullisempi.

Woodman's -marketin ruokahyllyjä tutkimassa

Huomenna on jälleen Badgersien pelipäivä. Kaupunkiin odotetaan enemmän vieraita kuin mihinkään aiempaan kotipeliin sillä kyseessä on vuodesta 1911 järjestetty perinteinen homecoming- eli kotiinpalupeli, jolloin  yliopiston Alumnit eli entiset opiskelijat saapuvat sankoin joukoin entiseen opiskelukaupunkiinsa katsomaan amerikkalaista jalkapalloa, nauttimaan ns. tailgate -juhlinnasta ja muistelemaan omia opiskeluaikojaan. Myös minulle henkilökohtaisesti huominen on merkittävä sillä olen aamupäivällä ensimmäistä kertaa vapaaehtoisena myymässä leivonnaisia nuoremman tyttäremme päiväkodin myyntipöydällä, joka sijaitsee strategisesti aivan Camp Randall stadionin läheisyydessä. Tavoitteenamme on tietysti myydä pöytä puhtaaksi ennen pelin aloitusvihellystä.

Meidän perheen panos päiväkodin myyntipöytään - valkosuklaalla höystettyjä myslipalleroita

Työrintamalla omaa päivääni hieman väritti kasvatuspsykologian laitoksen professorin Mitchell Nathanin luento aiheesta "Implementation and scaling up". Luento käsitteli nimensä mukaisesti seikkoja, jotka tulisi huomioida, kun kasvatukseen ja oppimiseen liittyvien uusien menetelmien ohjelmien käytännön toteutuksessa ja skaalaamisessa eli levittämisessä laajempaan käyttöön. Tunnin luentoon hän oli pakannut niin uutta aivotason prosesseja käsittelevää oppimistutkimusta kuin tutkimusta kokonaisten organisaatioiden muuttamisesta. Hän toi hyvin esille, että ihmisen käyttäytymisessä on eri tasoja eikä esimerkiksi nykyaikaisen aivokuvantamisen avulla saaduilla tutkimustuloksilla usein pystytä kovin hyvin selittämään ylemmillä tasoilla ja pitemmillä aikaväleillä ilmenevää käyttäytymistä.

Luennon perusviestinä oli tulkintani mukaan, että ihmisten kanssa toimiessa asiat ovat useimmiten hyvin monimutkaisia eivät samat ratkaisut yleensä toimi eri ympäristöihin siirryttäessä. Nathan mm. otti esimerkiksi suomen kieleenkin (valitettavasti) levinneen "It ain't rocket science (Se ei ole rakettitiedettä)" vertauksen. Nathanin mukaan ihmisten lähettäminen avaruuteen ei ole se kaikkein vaikein tehtävä - kärjistäen tarvitaan vain riittävän voimakas rakettimoottori ja tarpeeksi kevyt raketti. Todelliset ongelmat syntyvät vasta sitten, kun pitää päättää mitä ihmisten kanssa pitäisi siellä avaruudessa tehdä.

Vaimon työpäivää puolestaan sulostutti Bakteorologian laitoksen syksyinen Bactoberfest, josta hän saa halutessaan kertoa itse enemmän.

Jostain käsittämättömästä syystä aloin anopin kannustamana virkkaamaan pipoa vanhemmalle tyttärelle

Lenkkarit ja puku



Bactoberfestin herkkuja

Vaimon kollegat Bactoberfestin esiintymisasuissa. Teemana Wheel of fortune eli Onnenpyörä -ohjelma

10/23/2014

Olemme nimenneet blogimme Fulbright Madison... Ehkäpä tässä vaiheessa on hyvä avata hieman tuota ensimmäistä sanaa Fulbright, Madison alkaa kuitenkin olla jo kaikille lukijoillemme jollakin tasolla tuttu kaupunki. Viime viikolla vanhempieni kanssa käydyissä iltakeskusteluissa huomasin, että sana Fulbright on ainakin heille kovin tuntematon. Itselleni sana tuli ensimmäisenä kerran vastaan, kun olin Jyväskylän yliopiston ruokalassa vuonna 2012 syömässä silloinsen kemian jatko-opiskelijan Suvin kanssa. Hän oli perheensä kanssa lähdössä Rensselaer Polytechnic Instituuttiin kyseisellä stipendillä. Ajatus hakemisesta tuli Fulbright -stipendiaatti Marjan myötä, joka oli lukuvuoden 2013-2014 Tampereen teknillisessä yliopistossa. Olimme viikon verran töissä samassa labrassa, ja koska hän oli hyvin puhelias, kuten välillä itsekin olen, tuli keskustelua paljon stipendiaattina olemisesta ja mitä tämä Fulbright ylipäätään tarkoittaa. 

Fulbright on instituutio, joka aloitti  toimintansa toisen maailmansodan jälkeen. Se on virallisesti perustettu edistämään kansainvälisiä suhteita Yhdysvaltain ja muiden maiden välillä. Toimintaperiaate on, että yhteistyömaista tulee eri alojen opiskelijoita, tutkijoita, asiantuntijoita tai opettajia Yhdysvaltoihin opiskelemaan, opettamaan ja/tai tekemään tutkimusta. Minä ja mieheni kuulumme on tarkoitus tehdä tutkimusta täällä. Vastavuoroisesti Yhdysvalloista lähtee ihmisiä ympäri maailmaa vastaaviin hommiin. Esimerkiksi tämä Tampereella oleva Marja teki näin. Oman vierailumme isäntäyliopistosta University of Wisconsin-Madisonissa Fulbright-stipendin sai tänä lukuvuonna yhteensä 13 opiskelijaa.   Suomessa Fulbright -stipendien jaosta ja stipendien rahoituksen hankkimisesta huolehtii Helsingin Hakaniemessä majaansa pitävä Fulbright Center, joka on erikoistunut Suomen ja Pohjois-Amerikan väliseen akateemiseen vaihtoon.

Fulbrightin toiminnan julkituotuna tavoiteena on edistää kansainvälistä liikkuvuutta, kasvattaa inhimillistä pääomaa ja parantaa kulttuurista ymmärrystä 155 maassa. Fulbright -ohjelmaan on tähän mennessä osallistunut yli 300 000 jatko-opiskelijaa, professoria, tutkijaa ja opettajaa. Pyrkimyksenä on, että amerikkaan tulevat ihmiset oppivat amerikkalaisesta kulttuurista ja samalla tuovat mukanaan oman maan tietojaan, taitojaan ja tapojaan. Palatessaan kotimaahan nämä ihmiset voivat jälleen jakaa kokemuksiaan muille oman kotimaansa asukkaille (Niin kuin me teemme tämän blogin välityksellä). Tähän kannustaa myös viisumimme, jonka säädökset edellyttävät, että palaamme kotimaahamme vähintään kahdeksi vuodeksi vaihtoajan jälkeen. Fulbright-sopimukset Amerikan ja yhteistyömaiden välillä on luotu hyödyttämään molempia valtioita. Meille yllättävänä uutena tietona viime Suomen Fulbright Centerin viime keväänä järjestämässä orientaatiotilaisuudessa tuli, että Suomen tapauksessa suurin osa Fulbright -toiminnasta rahoitetaan suomalaisista lähteistä kerätyin varoin. Suomalaisen toiminnan rahoituksen ja muun tuen hankkimiseksi on tällä hetkellä käynnissä Fulbright Finland for the Future -kampanja 2014-2016. 

Kokemukseni mukaan Fulbright ei ole vain Yhdysvaltain valtion asialla, vaan se toimii aidosti kansainvälisen yhteistyön nimissä. Minua ei velvoiteta raportoimaan vain positiivisia kokemuksia tai onnistuneita laboratoriokokeita, vaan voin tehdä asioista omat johtopäätökseni ja pohdintani. Minun tehtäväni on vain olla silmät auki ja saada uusia näkökulmia tutkimukseeni sekä hieman sen ulkopuolellekin, joita voin sitten viedä tuliaisina kotiin. Itselläni on tarkoituksena on myös rakentaa pohjaa pitemmälle yhteistyölle tänne mantereelle, jos se vain suinkin on mahdollista. Samalla saan tehdä Suomea ja kulttuuriamme tunnetuksi opiskelijoille, tutkijoille, naapureille jne. Se, tämä päämäärä toteutuu, on vielä arvoitus, mutta uskon, että ainakin itse olen oppinut biologiasta, yliopiston opetuskulttuurista sekä yliopiston ulkopuolelle työllistymisestä paljon sellaista, mitä en olisi omassa kotiyliopistossa oppinut. Lisäksi olen tutustunut niin labrassa kuin sen ulkopuolellakin  hienoihin ihmisiin, joita tulen kyllä kaipaamaan kotimaassani. 

Mielestäni on harmi, että Fulbright -toiminnan muun kansainvälisen toiminnan ei välttämättä aina ymmärretä arvostaa ja hyödyntää Suomessa. Kulttuurisen ymmärryksen lisäämistä ja kaikkea ulkomailla ammennettua oppia on vaikea mitata rahassa ja siksi se on usein helppo karsia pois turhana menoeränä. Toivon mukaan kaiken taloudellisen myllerryksen ja euroopan talousandingon keskellä kuitenkin ymmärretään, että Fulbrightilla ja vastaavilla organisaatioilla todella on voimaa parantaa kansainvälista vuorovaikutusta ja sitä myötä mahdollisesti lisätä myös valtioiden,  instituutioiden kilpailukykyä, vaikka olenkin sitä mieltä, ettei pelkkä kilpailukyvyn tavoittelu saisi olla ainoa Fulbright- tai muuta kansainvälistä toimintaa ohjaava arvo. Esimerkiksi mieheni, joka opetus- ja kasvatusalan tutkimusta on usein ihmetellyt miten vallitsevaa kilpailukykypuhe on jopa pienten lasten ja nuorten koulutusta käsittelevissä puheenvuoroissa. Hän ei aina ymmärrä, miksi valtioiden tulisi olla keskenään jatkuvassa kilpailussa myös aloilla, joilla yhteistyö on kilpailua luontevampaa ja toisen kehitys ei ole välttämättä muilta pois.

Tähänastisen kokemukseni pohjalta Suomessa olisi paljon kehitettävää siinä, miten me asiantuntijat autamme liike-elämää ja liike-elämän hyödyntää asiantuntijoita ja yliopistojen tuottamaa tutkimustietoa. Lisäksi meidän asiantuntijoiden tulisi popularisoida tutkimusta jatkossa entistä paremmin, jotta osaisimme luoda uudenlaisia yhteistyötä tutkijoiden ja sekä muiden ammattiryhmien välille. Hyvä tästä on se, että täällä Madisonissa biologian alalla yliopisto ei ole alueen suurin työllistäjä, vaikka biologian opiskelijoiden ja tutkimuksen määrä yliopistossa onkin valtavan suuri. Vaikka alalle työllistyminen ei ole Yhdysvalloissakaan täysin ongelmatonta, työllistyy ainakin Madisonissa suurin osa valmistuneista opiskelijoista bioalan yrityksiin yliopiston ulkopuolelle. Se, miten tämä tapahtuu on edelleenkin itselleni hieman mysteeri. Eräs suuri ero Suomeen on, että yritykset (tai heidän työntekijänsä) kiertelevät labroissa tutustumassa siellä työskenteviin ihmisiin. Lisäksi lähes kaikki tämän laitoksen projektit liittyy vahvasti paikalliseen maanviljelykseen, ruokateollisuuteen sekä lääketeollisuuteen. Bioalan yritykset ovat myös yliopiston suuria rahoittajia.

Itselleni herää kysymys, miksi Jyväskylässä nämä työllistymisnumerot on toisinpäin ja yliopisto on suurin työllistäjä. Mihin meillä Jyväskylässä koulutetaan biologeja, kun sekä maisterin että tohtorin tutkinnon suorittaneiden työttömyysluvut ovat Suomessa liian korkeita? Onko meidän projektit yliopistossa liian paljon perustutkimusta, vain tulisiko meidän ottaa jo seuraava askel? Voisiko bioalasta saada myös taloudellista hyvinvointia tuottavan menestysalan? Tulisiko yrityksien rakentaa toimitiloja yliopiston sisälle ja hyödyntää talon opiskelijoita tutkimuksessaan, niin kuin esimerkiksi soijakastikkeita valmistava Kikkoman, jolla on tässä talossa oma osasto? Yksi mainitsemisen arvoinen juttu on, että täällä lähes jokaisella jatko-opiskelijalla ja tutkijatohtorilla on kokemusta yritysmaailmasta. Kokemuksen hankkiminen on helppoa, koska yritykset sijaisevat samassa kaupungissa ja yliopistossa tutkimustyötä tehneet ovat todella haluttua työvoimaa. Yliopisto myös valmentaa opiskelijoita perustamaan yrityksiä yhdessä opiskelijatovereidensa kanssa.