09/02/2015

Omien proteiininäytteiden lähettämistä Suomeen. Tähän menikin sitten yllättävän paljon aikaa ja äskön tarkistin, että näyttää palautuvan takaisin alkuperäiseen paikkaan eli lähettäjälle. Jotain meni siis pieleen. Sivustoilla tosin ei lukenut miksi näin, mutta ilmeisesti jotain paperitöissä oli vikana. No pitää lisätä uudet kuivajäät, jos saan paketin takaisin maailmalle. Huomenna uusi yritys, uudella innolla. Sitten pitääkin siirtää lähettämistä vasta ensi viikolla, jos huomenna ei onnistu, koska muuten paketti jää viikonlopulle matkalle. Tällöin kaikki on sulanut ja koko homma olikin turhaa. Pientä jännistystä tämän tiimoilta siten ilmassa.

Pyöräliikkessä vierailua, kun ruuvit ei omin voimin avautuneet.

Paketti, jonka luulin näkeväni viimeisen kerran täällä.

Illasta käytiin sitten The Old Fashioned -ravintolassa syömässä. Kaupungin parhaat juustopallerothan tarjoillaan täällä, joten ilman niitä ei Madisonista voi lähteä. Menimme bussilla kaupungin keskustaan, josta kävelimme pienen matkan ravintolalle. Muut odottelivatkin jo ravintolassa, kun saavuimme sovittuna aikana paikan päälle. Söimme kaikki hampurilaiset, mutta olimme jo hieman viisastuneet ja emme tilanneet niitä ranskalaisilla vaan salaatilla, joten kerrankin jälkiruualle jäi tilaa. Ravintolan jälkiruuat olikin isot ja maittavat, joten kannatti jättää hieman tilaa niille. Paluumatka tulikin sitten bussilla näppärästi ja pappakin sai maistella ravintolan oluita.

Illallisella The Old Fashioned-ravintolassa.

Brownie-kakku suklaajäätelöllä oli jälkiruokamme nuoremman tyttäremme kanssa.

Kotona aika menikin sitten taas pakkaillessa. Tytöt sain legot viimein kasaan ja isi pyörän palasiksi. Muutama ruuvi tuli käydä jopa pyöräliikkeessä availemassa, kun ei työMolemmat tungettiin samaan pahvilaatikkoon, jonka pappa ottaa matkaansa. Enää ei olisi paljon pakattavaa vain vaatteet ja siinäpä se sitten onkin. Puolta vuotta tosin ei ihan neljään matkalaukkuun saa pakattua, aina jotain jää ulkopuolelle.

Legolaivan purkamista ja kotona taas kerran kokoaminen edessä. Nyt tosin lajiteltiin valmiiksi Ziploc-pusseihin, ettei tarvitse sitten etsiä isosta kasasta pikkupalikoita.

02/08/2015

Eilisen melko pitkäksi venähtäneen Milwaukeen pelireissun jälkeen uni maistui pitkään. Me aikuiset jätimme aamiaisen kokonaan väliin ja lähdimme brunssille Monty's Blue Plate Dineriin, josta on muotoutunut yksi Madisonin suosikkiravintoloistamme. Jouduimme odottelemaan puolisen tuntia kuuden hengen seurueellemme sopivan pöydän vapautumista mutta odotus palkittiin taas onnistuneella aterialla. Vaimoni tilasi taas suosikkinsa artisokkaleivän, isäni ja hänen vaimonsa täyttivät mahansa aamiaisruualla, itse otin avocadolla ja pestomajoneesilla ryyditetyn klubileivän, vanhempi tytär söi pienen juustohampurilaisen hedelmäkupilla nuoremman tyttären tyytyessä paahtoleipään ja hedelmiin.

Artisokkavoileipä

Atwood Avenuen ylittämällä pääsimme vastapäätä Monty's -ravintolaa sijaitsevaan Barrymore -teatteriin. Emme olleet aiemmin käyneet rakennuksen sisällä, joten nyt tuli sekin asia korjattua. Barrymoren sunnuntai-iltapäivän täytti lapsiystävällinen Bluegrass-konsertti, jonka lipputulot käytettiin United Way -hyväntekeväisyysjärjestön hyväksi. Tyttäriemme suosikkiesiintyjä oli lastenmuusikko Dave Landau, jonka koko esityksen ajan viitisenkymmentä lavan eteen kerääntynyttä lasta tanssi, möyrysi, leikki ja juoksi musiikin tahdissa. Paikalliset bluegrass-suuruudet Sortin' the Mail ja Oak Street Ramblers olivat muut yhtyeet, joiden esitykset ehdimme nähdä ennen kuin kuin käänsimme isäni valtavaan vuokra-auton keulan kohti uusia seikkailuja. Molemmat yhtyeet olivat minulle jo vanhoja tuttavuuksia. Oak Street Rambles elokuisesta Burgers and Bluegrass-tapahtumasta ja Sortin' the Mail reilun kuukauden takaa kotimme läheisessä The Froth House - kahvilassa soittamaltaan keikalta.

Barrymore Theatre

Dave Landau

Oak Street Rambles

Illaksi meidät oli kutsuttu syömään nuoremman tyttäremme hoitokaverin kotiin. He olivat puolestaan vierailleet meidän kotonamme viime kertaisen ravintolapäivän yhteydessä. Illalliseksi meille tarjoiltiin Hawaiian haystack, hawaijilainen heinäsuova, jossa jokainen syöjä sai itse annostella riisipedin päälle muun muassa kuutioitua tomaattia, selleriä, kanaa, sipulia, juustoraastetta, kookossuikaleita, mantelisuikaleita sekä ananasta (mistä nimitys "hawaijilainen"). Kokonaisuus kruunattiin valelemalla kasan päälle vaaleaa kanakastiketta sekä ripottelemalla rapeaksi ruskistettuja chow mein-nuudeleita. Pikaisen googlettaminen perusteella havaijilainen heidäsuopa on suosittu ruoka yhdysvaltain länsiosissa varsinkin Myöhempien aikojen pyhien eli mormoniyhteisön piirissä. Yksi ruokalajin hyvistä puolista on, että jokainen saa itse annostella lautaselleen haluamiaan aineksia, jolloin siitä saa moneen makuun sopivan kokonaisuuden.    

Hawaiian haystack

02/07/2015

Juhlimme syntymäpäivääni Milwaukeessa. Matkassa oli meidän perheen lisäksi kylässä oleva isäni ja hänen vaimonsa sekä Madisonin kolmas suomalainen Fulbright-stipendiaatti Minna.
Ennen Milwaukeehen lähtöä pysähdyimme kuitenkin Madisonin Overture Centerin lauantaisessa Kids in the Rotunda -lastenmusiikkikonsertissa. Milwaukeehen meidät toi Milwaukee Bucksin ja Boston Celticsin välinen NBA-koripallo-ottelu. Ottelun alla kävimme tankkaamassa olutta, wursteja, hapankaalia ja prezeleitä saksalaistyylisessä Old German Beer Hall -oluthallissa, joka on eräänlainen Münchenin kuuluisan Hofbräuhausin haarakonttori. Koripallo-ottelussa jännitys säilyi loppuun asti. Milwaukeen voitto ratkesi vain seitsemän sekuntia ennen loppua, kun joukkueen paras pistemies Brandon Knight upotti kahden pisteen heiton jolla Bucks karkasi kolmen pisteen johtoon. Pelin jälkeen, matkalla Madisoniin haimme pehmisjäätelöt vuodesta 1942 asti toimineesta Leon's Frozen Custard -jäätelöbaarista.

Yhdessä vaiheessa konserttia isät pyydettiin lavalle esitanssijoiksi

Isäni ja päivän kulkupeli

Milwaukeen joenrantamaisemaa

Old German Beer Hall

Kolmessa annoksessa oli kylliksi syötävää seitsemälle

Prezel

Milwaukee Bucksin maskotti Bango jakaa nimikirjoituksia

Ilmalaiva

Leon's Frozen Custard, joka on säilyttänyt 50-luvun ulkoasunsa

Vasemmalla suklaapehmis, oikealla vanilja-vadelmajäätelö

06/02/2015

Aamuyöstä saimme yövieraita. Papan ja hänen vaimonsa piti tulla jo alkuillasta, mutta lentomatkailussa ei aina voi luottaa aikataulujen paikkansa pitävyyteen. He jäivät pois Chigagon lennolta ja seuraava lento olikin vasta myöhään illalla lähdössä. Aamu menikin sitten Suomen kuulumisia vaihdellessa ja tärkeimpiä tapahtumia päivättäessä. Aamupalan jälkeen saimme papalta kyydin yliopistolle todella isolla kahdeksanpaikkaisella autolla. Aamupäivä meni itsellä töissä reippaasti sähköpostin parissa ja oli aika siirtyä lounaalle kasvatustieteiden laitokselle. Kuka suomalainen nyt ilmaisesta lounaasta kieltäytyy? Mieheni töissä tarjottiin lounaaksi pizzaa. Keskustelimme henkilökunnan kanssa Yhdysvaltojen sekä Suomen koulujen eroista. Samalla käytiin läpi muutamia meidän kulttuurin kummallisuuksia, kuten eukonkantoa että meidän suomalaisten perusnegatiivista asennettamme aivan kaikkeen mahdolliseen.

Mieheni toimisto ulkoapäin...

...ja sisältä.

Jatko-opiskelijoiden pizza tarjoilua.

Jäätelöllä Dairybarissa.

Lounaan jälkeen siirryin takaisin omaan rakennukseeni, jossa tarjottiin jatko-opiskelijoille myös pizzaa lounaaksi. Tällä kertaa oli pakko jättää pizzan nauttiminen hieman vähemmälle, vaikka ruoka näytti kyllä houkuttelevalta. Miten kaikki ilmainen ruokatarjoilu sattuikin samalle päivälle. Iltapäivä menikin töissä selvitellessä näytteiden lähettämistä Suomeen. Maanantaina pitää tehdä jotain tämän lähetyksen eteen. Päivän lopuksi kävimme ryhmäläisten kanssa jäätelöbaarissa syömässä jätskit, koska ulkolämpötila oli hieman noussut keväisempiin lukemiin. Aina on siis aikaa jäätelölle. Illasta söimme Lombardino'sissa seitsenhenkisellä porukalla. Olimme kutsuneet mukaamme kolmannen fulbrighterin täällä Madisonissa mukaan. Ruoka oli taaskin hyvää ja annokset suuria. Tosin tällä kertaa en enää pizzaa jaksanut, päivän kolmas pizza olisi ollut kyllä aivan liikaa.

Pihvini kasvispedillä.

Pappa ja grappa.

Jälkiruuilla on eroja, kun verrataan lasten sekä aikuisten annoksia.

Fulbrighteri Minna mukana illallisella.

05/02/2015

Tänään oli Runebergin päivä Suomessa ja kuten kaikki suomalaiset kotimaassa mekin söimme Runebergin torttuja työporukalla. Meillä oli siis tänään ryhmäpalaveri jonne jokainen vuorollaan on tuonut jotain pientä syömistä. Tänään oli minun vuoroni. Lupasin työkavereilleni, että jakaisin salaisen protokollani, koska nämä tortut menivät hetkessä jakoon ja sopivat hyvin myös amerikkalaiseen suuhun. Pitää siis laittaa vielä ryhmäkansioomme.

Torttuja tarjolla.

Runebergin tortut (12 kappaletta muffinssivuokaan)

Taikina:
100 g inkiväärikeksejä
2 ½ dl mantelijauhetta
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 rkl kardemummaa
1 rkl vaniljasokeriuutetta
250 g voita
3 dl sokeria
4 munaa
2 dl kuohukermaa

Kostutus (voi halutessaan jättää pois, jos ei tykkää mantelin mausta):
2 dl vettä
2 rkl sokeria
4 rkl manteliuutetta
 
Koristelu:

valkovatukka/vadelmahilloa
sokerikuorrutetta

Hienonna keksit tehosekoittimella. Sekoita keskenään keksin murut, mantelijauhe, vehnäjauhot, leivinjauhe, kardemumma ja vaniljauute.
Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat yksitellen vatkaten. Sekoita joukkoon vuorotellen jauhoseosta ja kermaa. Lusikoi taikina muffinssivuokiin. Kypsennä 200 asteessa 20-25 minuuttia. Leikkaa muffinssien hattu pois, jotta saat tasaisen pinnan. Tästä puolesta tulee tortun pohja. Sekoita vesi ja sokeri ja kuumenna mikrossa 30 s, kunnes sokeri on liuennut veteen. Anna jäähtyä. Sekoita joukkoon manteliuute. Laita jokaisen tortun päälle lusikallinen lientä. Tämän jälkeen koristele. Laita päälle teelusikallinen vadelmahilloa. Lopuksi pursota sokerikuorrutteella reunus hillon ympärille.


Normaalistihan näihin torttuihin tulee vadelmahilloa, mutta olin jo ostanut viikonloppuna Heikinpäivän torilta valkovatukkahilloa. Kyseinen hillo sopi mielestäni jopa paremmin näihin leivonnaisiin kuin perinteinen vadelmahillo.

Pidin ryhmäpalaverissa esityksen työstäni täällä, kokosin kaikki onnistuneet (ja epäonnistuneet) tulokseni yhteen ja onnistui mielestäni hyvin kiteyttämään sanomani. Hyviä tuloksia on helppo esitellä ja olin erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Bonuksena huonetoverini sai 10 minuuuttia ennen esitystä selvitettyä rakenteen, jonka sain kalvona mukaan esitykseen. Vielä muutama koe ja kokonaisuus on valmis kirjoitettavaksi. Yksinhän tästä ei olisi tullut mitään, vaan on ollut ilo työskennellä juuri tässä ryhmässä, jossa apua on saanut aina sitä tarvittaessa. Päivän lopuksi sain vielä professorilta sähköpostia, joka loppui sanoihin: "We are all going to miss you". Tähän ei voi vastata muuta kuin, niin minäkin!

Vaatteet matkalla uuteen kotiin.

Illasta työkaverini haki nuoremman tyttäremme pieneksi käyneitä vaatteita ja muutamia lasten DVD-elokuvia. Turhaahan näitä pieniä vaatteita kantaa maasta toiseen, joten muutamasta muovipussillisesta pääsimme mukavasti eroon. Sinne meni mummon tekemä villatakki maailmalle, mutta uskon että meni hyvään kotiin.

Lopuksi vielä Runebergin päivän kunniaksi yhden hänen tunnetuimman runonsa Saarijärven Paavon viimeinen säkeistö. Alkuperäisenä alkukielellä ruotsiksi, suomeksi sekä englanniksi Toronton yliopiston suomen kielen emeritusprofessorin Börje Vähämäen käännöksenä.

Paavo then knelt down and said:
"The Lord is only testing, he forsakes us not."
And his wife knelt down and said:
"The Lord is only testing, he forsakes us not."
But rejoicing she said to Paavo:
"Paavo, Paavo, in joy now use your sickle,
now it’s time to live the good life,
now it’s time to leave the bark,
and of rye alone make our bread."
Paavo took his wife’s hand and said:
Woman, woman, only those may pass the test
who will not forsake their neighbour in distress;
Half from bark now bake your bread,
frozen stands our neighbour’s field."

Då föll Paavo på sitt knä och sade:
»Herren prövar blott, han ej förskjuter.»
Och hans maka föll på knä och sade:
»Herren prövar blott, han ej förskjuter.»
Men med glädje sade hon till gubben:
»Paavo, Paavo, tag med fröjd till skäran!
Nu är tid att leva glada dagar,
nu är tid att kasta barken undan
och att baka bröd av råg allena.»
Paavo tog sin hustrus hand och sade:
»Kvinna, kvinna, den blott tål att prövas,
som en nödställd nästa ej förskjuter.
Blanda du till hälften bark i brödet,
ty förfrusen står vår grannes åker!»

Silloin heti Paavo hartahasti
Paneusi polvilleen ja sanoi:
”Vaikka kokee, eipä hylkää Herra”.
Sanoi vaimo, samoin polvillansa:
”Vaikka kokee, eipä hylkää herra”.
Sitten iloitellen miehellensä:
”Paavo, ota sirppi sukkelasti!
Toki nyt on tullut toinen aika,
Ilon aika. – Pois nyt petäjäinen;
Ruisleivän laitan lapsillemme”.
Sanoi Paavo, häntä hyväellen:
”Vaimo, vaimo! sit’ ei kuri saada,
Jok’ ei hylkää toista hädässänsä.
Pane leipään puoli petäjätä,
Veihän vilu tou’on naapurimme”

02/04/2015

Aamupäivän ohjelmassa oli eiliseen tapaan kouluvierailu madisonilaisella alakoululla. Seuranani minulla oli vierailuani isännöivä professori, kaksi hänen jatko-opiskelijaansa sekä turkkilainen yliopisto-opettaja, joka on kahden viikon mittaisella vierailulla Madisonissa. Keskustelimme koulun rehtorin ja oppilaiden tukitoimista vastaavan ryhmän vetäjän kanssa, miten he toteuttavat koulussaan ns. positiivisen käyttäytymisen tukea. Lisäksi teimme rehtorin johdolla pienen kierroksen koulussa.

Kaksikielinen toimintaohje koulun seinällä

Lounaan jälkeen kävin kuuntelemassa yliopistolla vierailuluennon pitänyttä New York Universityn professoria Gary Andersonia. Education -rakennuksen Wisconsin IDEA -sali oli melkein täynnä väkeä. Andersonin puheen aiheena oli, miten suuryritysten rahoittamat maailmanlaajuisesti verkostoituneet lobbausorganisaatiot kuten American Legislative Exchange Council (ALEC) pyrkivät vaikuttamaan osavaltio- ja liittovaltiotason koulutuslainsäädäntöön.

Myös lähtövalmistelumme edistyvät. Tänään onnistuimme hankkiutumaan eroon nuoremman tyttären polkupyörästä, jota emme pysty raahaamaan Suomeen. Lähetin päiväkotiryhmämme vanhemmilla ja kerroin, että lahjoitamme pyörän pois. Parin tunnin sisään useampi vanhempi ilmoitti halukkuuntensa ottaa pyörä.Illalla äiti nouti pyörä pois tyttörensö käyttöön. Hienoa, että fillari sai uuden kodin.

Nuoremman tyttären nyt jo entinen pyörä

 Viime viikon Ylä-Michiganin reissulla meille yöpaikan tarjonnut rouva lähetti tekstiviestin ja kertoi, että vierailulle oli saanut paljon näkyvyyttä sikäläisissä tiedotusvälineissä. Itse löysin netistä vielä yhden uuden televisiohaastattelun ja paikallislehden jutun, joihin olen päätynyt.

Jäärakennelma naapurimme pihalla

02/03/2015

Kotikatumme kulma aamulla

Olemme alkuviikon ilman autoa. Autottomuus aiheuttaa tapahtumaköyhempää arkea. Kun ensin kävelee aamulla päivähoidon kautta yliopistolle, töiden jälkeen päivähoitoon, nousee puolen tunnin tunnin pysäkillä odottelun jälkeen vajaan kilometrin päähän kodista vievään bussiin ja tarpoo sitten lasten kanssa kymmenen sentin paksuisessa pöperölumessa kotiin, ei välttämättä jaksa lähteä illalla enää kotoa minnekään.

Bussipysäkin aikataulu Madisonissa

Päivän Iltalehti julkaisi yhdysvaltalaisessa mediassa esillä olleen esimerkin siitä, millaisia todellisia ongelmia autoton kohtaa yksityisautoiluun nojaavassa yhteiskunnassa. Detroitissa asuva James Robertson kertoo, bussilla ja kävellen tehtävän työmatkansa vievän päivittäin yli kymmenen tuntia. Jutun mukaan pienellä palkalla työskentelevä mies ei ole onnistunut säästämään tarpeeksi rahaa, jotta pystyisi hankkimaan käyttöönsä uuden auton kymmenen vuotta sitten hajonneen Hondansa tilalle.

Iltalehden nettikommentoijien tyypillinen reaktio juttuun oli besserwissermäinen. Tietokoneen näppäimistön ääressä detroitlaismiehen ongelma oli nopeasti selvitetty. Tässä muutama ratkaisu:
- myy talo ja muuta lähemmäksi työpaikkaa
 - osta käytetty auto
- vaihda työtä

Voisiko kuitenkin olla niin, että jos ongelmaan olisi yksi helppo ratkaisu se olisi jossain vaiheessa viimeisen kymmenen vuoden pitkien kävelytaipaleiden aikana tullut myös Robertsonin itsensä mieleen. Talon myyminen on todennäköisesti erittäin vaikeaa ellei mahdotonta Detroitissa, jossa on jo kymmeniä tuhansia hylättyjä taloja kokonaisia autioituneita naapurustoja. käytetyn auton hankintahinta ja polttoaine voivat olla edullisia mutta USA Todayn jutun mukaan rikollisuuden riivaamassa Detroitissa autovakuutuksen hinta on keskimäärin 5000 dollaria eli noin 4400 euroa  vuodessa. Siihen ei reilun 9 euron tuntipalkalla työskentelevällä ole tavallisesti varaa. Myöskään  uuden työpaikan löytäminen ei välttämättä ole helppoa 56 vuotiaalle, todennäköisesti vähän kouluja käyneelle tummaihoiselle miehelle Detroitissa, jonka työttömyysaste oli aikakin vuoden 2010 tilastoissa kaikkein korkein Yhdysvaltain 50 suurimman kaupungin joukossa.

Lehtitietojen mukaan Robertsonin tarina saattaa saada onnellisen lopun. Häneen hyväkseen järjestetty rahankeräys on houkutellut niin paljon lahjoituksia, että mies varmaan saa hankittua auton ja ehkä myös uuden paremman kodin. Samaan aikaan on kuitenkin lukuisia muita kohtuuttoman pitkä ajan työmatkaansa kuluttavia robertsoneita, joiden tilanteeseen ei ole helpotusta näköpiirissä.

02/02/2015

Aamusta ei millään olisi jaksanut nousta maanantaiaamuun. Jäätiin vielä mieheni kanssa eilen illasta selvittämään vuokra-autoa viimeiselle matkallemme. Eilisen paluumatkan jälkeen päädyimme lopulta normaaliin autoon, vaikka matkalaukut tulisi saada jotenkin siirtymään lentokentälle täältä Madisonista. 

Tänään iski sitten ainakin minulle jonkin sortin pakkauskriisi. Kuinka ihmeessä saamme kaikki tavaramme mahtumaan näihin viiteen matkalaukkuun. Se ei vain ole käytännössä mahdollista, kun katsoo tätä tavaramäärää. Olen yrittänyt pikku hiljaa vähentää tyttöjen piirrustuksia ja leluja. Omia vaatteitani ja tietty pakkausmateriaalia. Joitakin vaatteita on tullut karsittua myös tytöiltä. Suurin ongelma on varmasti mieheni tavarat ja polkupyörämme. Onneksi kuitenkin saamme vielä apuja tähän ongelmaan.

Polkupyörien pakkausta

Töissä tarkastelin kideyrityksiäni ja olihan niitä siellä. Huomenna koitan sitten mittailla niitä, josko saisin vielä tutustua tähän rakenteen selvittämiseen. Tietty pitää laittaa vielä uudet yritykset. Pitäisi vielä tehdä esitys ryhmäpalaveriin torstaille. Kiirettä siis vielä pitää ennen kuin loppuu aika täällä.
Illalla olikin sitten motivoimista kävelyyn, molemmat tytöt oli todella väsyneitä ja kotimatkasta ei meinannut tulla mitään.

Tyttäret keräävät hangessa motivaatiota kävelyä varten

02/01/2015

Sunnuntai oli hiukan eilistä päivää rauhallisempi. Ennen Eagle Riveristä lähtöä kävimme vielä aamu-uinnilla hotellin altaassa.

Aiemmissa päivityksissä on jäänyt mainitsematta, että moottorikelkkailu on Michiganin ja Wisconsinin pohjoisosissa todella suosittu harrastus. Pohjoisen reissumme aikana näimme liikenteessä enemmän moottorikelkkoja kuin autoja. Tienvarsibaarien pihassa saattoi olla kymmeniä kelkkoja mutta vain muutama auto. Pelkästään Wisconsinissa on moottorikelkkailusivuston mukaan yli 40 000 kilometriä hoidettuja kelkkailureittejä ja 222 000 rekisteröityä moottorikelkkaa. Lisäksi polttoaine on halpaa, joten kelkoilla näytettiin myös ajettavan todella runsaasti.

Moottorikelkkojen tankkausta Woodruffin huoltoasemalla

Matka Eagle Riveristä Madisoniin kulki tuttua reittiä. Kyseessä jos neljäs kerta, kun ajoimme valtatietä 51 pitkin. Tien pohjoinen osuus on huomattavasti eteläistä mielenkiintoisempi. Pohjoisessa reitille osuu monia sympaattisia pikkukaupunkeja kuten Hurley, Mercer, Woodruff ja Minoqua. Noin 3 tuntia Madisonista pohjoiseen sijaitsevan Wausaun eteläpuolella tie muuttuu huomattavasti yksitoikkoisemmaksi. Suora moottoritie halkoo matalaksi niitettyjä maissipeltoja, joilta tuuli pöllyttää lunta tielle.

Vuokra-automme nelivedolle tuli yllättäen tarvetta myös Madisonissa. Noin tunti ennen kotia meidät yllätti kunnon lumimyräkkä ja perille saapuessamme kotikatuamme peitti paikoin parinkymmenen sentin lumikerros.

Lumen peittämä kotikatumme

01/31/2015

Heikinpäivä on onnellisesti takana. Tätä alueen amerikansuomalaista perintöä esille tuovaa juhlaa on vietetty Hancockin kaupungissavuodesta 1999. Nimensä juhla on saanut paikallisen legendan Heikki Luntan mukaan. Heikki Lunta on paikallisen radioaseman juontajan David Riutan 1970 luoma fiktiivinen hahmo, jolla väitetään olevan kyky saada tanssillaan aikaan lumisadetta.

Yoopers, joka on väännös Michiganin Upper Peninsulan eli Yläniemimaan lyhenteestä U.P., on alueen asukkaiden eräänlainen kulttuuri-identiteetti. Yooperien historia ei ole kovinkaan vanha ja sana onkin keksitty vasta vuonna 1979 Escanaba Daily Press-lehden asettaman kilpailun toimesta. Sanalla kuvataan ihmisiä, jotka elävät Uppen Peninsulassa. Mitä nämä Yoopersit sitten ovat? Sanakirjasta katsomalla saa seuraavan merkityksen: "A native or inhabitant of the Upper Peninsula of Michigan." Tarkemmin mietittynä nämä Yoopersit ovat hyvin erikoisia amerikkalaisia, he elävät suurten järvien eristämänä kaukana keskilännen suurista kaupungeista, kuten Detroitista, Milwaukeesta, Minneapolisista ja Chicagosta. Upper
Penisulaan ei yleensä kukaan vahingossa eksy, vaan sinne täytyy aivan varta vasten matkustaa. Se ei ole minkään matkan varrella. Lisäksi lentoyhteydet eivät usein toimi talvisin, jos lunta sataa liikaa. 16% alueen asukkaista määrittelee itsensä juuriltaan suomalaiseksi ja Yooper-identiteetissä onkin jotain hyvin tuttua meille suomalaisille. 

Da Yoopers on bändi, joka on kotoisin Ishpeming-kaupungista ja ehkäpä nähnyt jo parhaat päivänsä. (Välihuomautus: Kun selvitin tätä "da" sanan alkuperää, selvisi todennäköinen syy, miksi vanhempityttäremme lausuu sanan "the" "da":ksi. Tyttäremme luokanopettaja on kotoisin Superior-järven rantamaisemista, jossa siis "the"-sana lausutaan eri tavoin.) Bändin musiikki on huumoripainotteista, ja se on tehnyt "Heikki Lunta":sta oman versionsa. Alkuperäinen David Riutan Heikki Lunta -laulu on oikeastaa melko tylsä, mutta Da Yoopersien Heikki Lunta-kappaleessa on vetävä poljento. Tämä laulu sekä da Yoopersien "A Love Song Called Diarreah" musiikkivideo sai ainakin meidät liikkeelle ja lähtemään "Heikin päiville", sillä halusimme aivan itse kokea paikan päällä tämän Yoopers-ilmiön.

Heikinpäivän käynnistyi paraatilla, jossa marssin tyttärien kanssa osallistuin tuohikontti selässä pari kokoa liian pieniin sarkahousuihin ja flanellipaitaan sonnustautuneena. Tyttärillä oli yllään suomalaislasten moderni "kansallispuku" eli Reiman talvihaalari ja päässään saamelaispäähineet.  Päivä jatkui eukonkantokisalla, johon vaimon kanssa tietysti osallistuimme. Kilpailun kuuluin varsinaisten kanto-osuuksien lisäksi suomalaiseen kulttuuriin liittyviä tehtäväpisteitä, mattojen puistelu, löylyveden heitto ja vastominen, saunapyyhkeen kietominen vyötäisille, kahvin tarjoilu sekä Heikinpäivä-aiheinen tietokilpailukysymys. Selvitimme radan lopulta toiseksi nopeimmalla ajalla. Jälkipyykkinä tosin tässä täytyy todeta, että voittajapari kiersi radan epäpuhtaalla suorituksella. Saunapyyhkeen kietominen jäi heillä puolitiehen niin, että isännän takapuoli jäi katseille alttiiksi. Vanhempi tytär osallistui puolestaan potkukelkkailukisaan, jossa hän selvisi alkueränsä toiseksi jääden niukasti finaalilähdön ulkopuolelle.

Paraatin jälkeen. Kuvassa oikealla Carol, jonka kotona nukuimme kolme yötämme Houghtonissa

Saapuminen eukonkantokisan saunomispisteelle

Vanhempi tytär potkukelkkailee

Jossain välissä meidän piti myös hoitaa kaikki päällemme langennut julkisuus annoin haastattelun kahdelle ylämichiganin TV-asemalle samaan aikaan kun vaimo huolehti paikallislehdistöstä. Kommenttini päätyivät ainakin tänne 6 kanavan nettisivuille. Samaan aikaan paikallisradion erikoislähetyksessä soivat suomalaiset 1950- ja 60-lukujen listaykköset. Ohjelmassa kuultiin muun muassa Dannya, Katri-Helenaa ja Tapio Rautavaaraa.

Paikallisen televisioaseman haastattelussa

Heikinpäivän ohjelma jatkui Suomalaisamerikkalaisessa perinnekeskuksessa. Keskuksen saliin oli pystytetty tori, jossa kaupattiin käsitöitä sekä erilaisia ruokaherkkuja. Keskuksessa esiintyi myös paikallisia musiikki ja kansantassiryhmiä sekä vierailevana Aallotar-duo, jonka muodostavat suomalainen hanuristi Teija Niku ja minnesotalainen viulisti Sara Pajunen. Duo soitti kansanmusiikki raikkaasti sovitettuina versioina.

Heikinpäivän tori

Korvapuusteja

Suomalaisia haitarimusiikkilevyjä torin myyntipöydällä

Nuorempi tytär tutustuu koiravaljakkoon

Maailman suurin potkukelkka

Finlandia Universityn Hoover Center oli todella kaunis rakennus.

Heikinpäivästä kylliksi saatuamme siirryimme vanhemman tyttären kanssa suksille noin kilometrin päässä Hancockin keskustasta sijaitsevassa Mont Ripley -laskettelukeskuksessa. Michigan Technological Universityn omistamassa keskuksessa on kolme hissiä, reilu parikymmentä rinnettä ja parhaimmillaan noin 135 metrin korkeusero. Rinteet olivat yllättävän haastavia. Jopa vihreät eli helpoksi merkatut rinteet olivat niin jyrkkiä että paria ei niin hyvin päättynyttä kokeilua lukuun ottamatta laskimme Toots Tumble-rinteessä, joka oli ainoa sopivan loiva mäki aloittelevalle laskijalle.

Mont Ripleyn toisen tuolihissin istuimissa ei ollut lainkaan alas vedettävää suojapuomia. Hieman jännitti yli kymmenen metrin korkeudessa keinuessa.

Illalla lähdimme jo kotimatkalle ja jätimme Heikinpäivän iltamat väliin. Majoituimme yöksi Wisconsin puolelle Eagle Riveriin, joka on nimennyt itsensä "Maailman moottorikelkkapääkaupungiksi".