Vygotskin kirjoituksista paremmin perillä olevat lukijat voivat korjata mutta minun ymmärrykseni mukaan lähikehityksen vyöhykeellä tarkoitetaan hieman lapsen nykyisen osaamisalueen ulkopuolella olevaa tehtävää, josta lapsi ei vielä hallitse itsenäisesti mutta pystyy suoriutumaan "osaavamman kumppanin" (kuten opettajan) tukemana. Eräs puheen pääajatus oli, että rasismiin liittyvissä asioissa opettajan ja oppilaan roolit saattavat olla päinvastaiset. Suurin osa opettajista on valkoisia naisia, joilla eivät yleensä ole joutuneet omakohtaisesti kokemaan rasismia, kun taas ei-valkoisiin ryhmiin kuuluvat oppilaat ovat usein jo varhaisessa vaiheessa joutuneet omakohtaisesti kohtaamaan rasismia. Tällöin "osaavampi kumppani" voikin olla opettajan sijaan oppilas. Jo näiden parin kuukauden aikana on käynyt selväksi, että rasismi ja rotukysymykset saavat paljon huomiota yhdysvaltalaisessa kasvatuskeskustelussa. Välillä on jopa hämmentävää, miten paljon paikalliset viljelevät eri yhteyksissä sanaa "race" "rotu", jota Euroopassa kuulee enää harvoin ainakaan akateemisissa piireissä käytettävän, todennäköisesti siksi, että se liitetään vahvasti natsismiin.
Kosketusnäytöllä varustettu juoma-automaatti päivän lounaspaikassa |
Helin kirjoittamaa: Myös kotona Madisonissa kouluasiat olivat pinnalla sillä osallistuin vanhemman tyttären koululla pidettyy vanhempainiltaan eli Curriculum night -tapahtumaan, jossa esiteltiin esikouluvuoden opetusta. Tietysti olin lähes unohtanut koko tapahtuman, joten söimme amerikkalaiseen tapaan nopeat mäkkärin hampparit autossa matkalla koululle, koska muuten emme oli ehtineet lainkaan tapahtumaan. Samanaikaisesti kun itse menin kirjastoon, tytöt pääsivät leikkimään ja katsomaan Pocahontas -elokuvaa. Yllättyimme iloisesti, kun tyttäremme luokkakaveri tuli vastaan halaamaan ja sanomaan: "I love you" ja tietysti tyttäremme vastasi "I love you too" ja halasi takaisin. (Niin amerikkalainen tapa...) Nuorempi tyttäremme oli tästä hieman pahoillaan, mutta lähti reippaasti leikkimään yhdessä isompien tyttöjen kanssa. Kirjastossa minä ja 40 muuta aikuista saimme kuunnella, kuinka ongelmatapauksissa toimitaan, eli jos lapsi käyttäytyy esim. uhkaavasti opettajaa taikka muita oppilaita kohtaan. Lisäksi kävimme läpi tilastoja, joissa kerrottiin kuinka 97% lapsista tässä koulussa osasi lukea ennen ensimmäistä luokkaa. Koska lapsethan on kykyneviä lukemaan, kun he ovat oppineet puhumaan. Seuraavaksi eli tämän vuoden tavoitteeksi koulu on asettanut 100%:a.
Tämän tiedotustilaisuuden jälkeen pääsimme kuulemaan liikuntasaliin, kuinka tämä tavoite toteutetaan. Kaikki kymmenen Kindergarden-opettajaa esitteli, mitä koulun opetussuunnitelmaan kuuluu. Näistä kymmestä esityksestä kahdeksan esitteli englannin kielen oppimista: lukemista, kirjoittamista ja puhumista. Kaksi viimeistä esitystä oli matematiikka ja tiede. Itselleni heräsi heti kysymyksiä, missä on kaikki kuvaamataito, musiikki, liikunta, käsityöt eli se kaikki kädellä tekeminen? Eikö tyttäremme olekaan esikoulussa, jossa on myös vapaata leikkiä? Ja koska koulupäivät on niin pitkiä, niin onko totta, ettää 80% kouluajasta on englannin kielen opiskelua? Itse tykkään enemmän Uno Cygnaeuksen kasvatusajattelusta, jossa on tärkeää kehittää päätä, sydäntä ja kättä. Mielestäni tässä amerikkalisessa koulussa keskitytään liikaa tähän päähän tällä hetkellä. Tietysti itseäni lämmittää, että tyttäremme on jo oppinut hieman lukemaan. Kuten tänä aamuna hän luki maitopurkin kyljestä: fat free milk. Tarvitseeko esikoululaisen osata vielä lukea ja kaiken lisäksi vieraalla kielellä? Minä en haluan, että tyttäremme kasvaa pikku teiniksi, joka osaa keskustella minun kanssani sivistyneesti ja kirjoittaa kokonaisia lauseita. Ehkäpä on siis ihan hyvä, että meidän esikoulumme ja koulumme Suomessa on hieman erilainen ja lapset saa olla lapsia hieman pidempään. Mieheni olisi kyllä pitänyt olla kyseisessä tilaisuudessa, sillä itselleni koulun opetussuunnitelma tuli isona järkytyksenä.
Tyttäret lähdössä kotiin koulun vanhempainillasta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti